Tänään mietiskelin tuota esiintymisjännitystä. Miten voi olla, että juuri ennen esitystä iskee sellanen kumma kiristävä ja pakottava tunne. Kaikki ne fiksut pointit mitä on pääsään pähkinyt ei tunnukaan enään yhtään merkittävältä. Kannataisiko sittenkin muutaa, sitä ja tätä, ja kun tuokaan ei ollut niin hyvin jäsenneltyä. Ainakin minä harjoittelen kertaamalla itsekseni ääneen mitä olen suunnitellut sanovani. Se tuntuu niin tyhmältä kun huomaa julkisissakin paikoissa kertaavansa tarkkaan mietittyjä ”lineja”. Sitä ei edes tajua ennen kuin joku täti alkaa katsomaan kulmat kaakossa suhun päin että puhuu ääneen. Eikä siinä sitten auta muuta kuin hämmentyä. Onneksi tämä on enemmän poikkeus kuin sääntö.
Olin ennen kuitenkin vielä pahempi esitysjännittäjä. Harjoittelin kaikki esitelmät niin hyvin, että suunnittelin väleihin peräti epäröinti kohtia, jotta puheeni kuulostaisi luontevammalta. ”Miten tän nyt sanoisi” tai ”tavallaan, tuota…” jne jne. Ja jos homma ei mennyt käsikirjoituksen mukaisesti niin jäädyin täysin. Nyt olen onneksi vähän pystynyt päästämään käsijarrusta paremmin irti.
Monet menestyneet näyttelijät ovat sanoneet, että heitä on tai edelleen ajoittain jännittää niin paljon ennen esitystä, että he melkein oksentavat. Ajatellen sitä, että Suomessa ja muutenkin on todella hankalaa menestyä viihdealalla, niin olen hieman hämmentynyt. Miksi ihminen asettaa itsensä sellaiseen tilanteeseen, jossa tulee niin tukalat oltavat? Uudelleen ja uudelleen vaan esiinytään vaikka se ahdistaisikin…
On se ihaltavaa kun kykenee voittamaan omat pelkonsa ja se vaatii paljon työtä. Ei pidä antaa periksi ja jos joku vapaaehtoisesti asettaa itsensä asemaan jossa tekee jotain täysin luonteensa vastaista, niin pystymme me muutkin suoriutumaan pienemmistä asiosta, kun vaan tahtoa riittää. Miksei isommistakin jos meillä on siihen tarpeeksi motivaatiota! Hankalaksi menee esitelmän pito siinä vaiheessa kun ei koe minkäänlaista mielenkiintoa aihettaan kohtaan. Ja sitä onneksi vielä löytyy.